Njäähh en tiiä...

Kirjoitettu  14.2.

En tiiä taas että miten menee, on päiviä jolloin oon aidosti iloinen ja onnellinen mutta edelleen tuntuu että useimmiten piiloudun vaan hymyn taakse. Sanon että kaikki on hyvin vaikka ajatukset on osittain yhtä sekavat ku aina ennenkin.

Oma kämppä on auttanu monessa asiassa eteenpäin, eikä tarvi enää olla omassa huoneessa ja sietää mutsin rageemista ja valitusta joka asiaan. Ei tarvi katella sisarusten tappelua ja löytyy oikeesti sitä omaa rauhaa.

Toisaalta käyn pään sisällä jatkuvaa taistelua mielentilojen välillä ja yritän jaksaa eteenpäin näyttämättä muille todellista minääni. Puhun kyllä avoimesti siitä kiiltokuvatytöstä joka mulla on ollut, mutta se on edelleen olemassa.
Itsetunto on edelleen kateissa ja en osaa arvostaa ja hyväksyä itseäni tällaisena kuin olen, vaikka muille koitan aina hokea lausetta "Olet hyvä juuri tuollaisena!". Oon liian lihava, oon ruma, en osaa mitään yms, mutta en saa silti asioita muuttumaan. Vaa'alla käynti pelottaa joka kerta, ja mitä teen jos paino on noussut. Välillä pakotan itseni liikkumaan enemmän, välillä en vain jaksa sitä ajatusta, että taas pitäisi jaksaa lähteä lenkille.

Unelmat, tavoitteet ja toiveet, ovat asioita joita en osaa enää määritellä. En tiedä mitä haluan elämältä ja mitä olisi kiva saada. Viimeiset pari kuukautta olen elänyt päivä kerralla miettimättä turhaan tulevaa ja sinänsä ihan hyvä niin. Ei ainakaan tule paineita sen osalta. Sinänsä elämästäni puuttuu niin monta palasta ja usein kaipaan elämääni jonkinlaista sisältöä, mutten tiedä itsekään mitä.

Uniongelmat alkaa kans tulla takas, nukkumaan mennessä uni ei tule vaikka väsyttää kun pyörii vaan asiat mielessä. Väsyneenä monesti asiat tuntuvat vielä suuremmilta kuin todellisuudessa, mutten osaa antaa niiden olla vaan koitan miettiä ne loppuun asti perinpohjaisesti.

Vajaa pari viikkoa sitten kirjoitin muistiin ajatusvirtaa (josta alkoi tulla riimejäkin) mutta tässäpä se:
Haluisin vaan alottaa kaiken alusta. Jossain ihan muualla. Jättää kaiken taakseni, kaverit perheen ja kodinkin. Jos saisin vaan toisen mahdollisuuden, muuttaa pois täältä jonneki muualle. Voisin vaan unohtaa kaiken vanhan ja saada tilalle paljon parempaa. Elämänkokemus vois ainoastaan jäädä ja ne virheet on kasvattanu mua paljon täällä. En vaa jaksa tätä jatkuvaa paskaa, välillä on nousuu mut sit se taas alkaa. Vuoristorataan oon tottunu täällä, eläessä elämää täällä joka säällä. Arpia löytyy näkyviä kehosta, toiset on syvemmällä sisälläni piilossa. Joskus voi ulkokuorikin pettää, sen oon nyt huomannu montaki kertaa. Mulla on kiiltokuvatyttö aina mukana, se on mulla aina tukena ja turvana. Useinkin mietin miks mä elän vielä, kaverit on auttanu eteenpäin tiellä. Elämänpolulla raskas on kulkea, välillä on ihana silmänsä vain sulkea. Toivoa et se ois ikuista unta, mut samoin se menee ku et vaan talvella on lunta. Elämän päivät on kai valmiiksi kirjattu, vaikka en niitä juttui todeksi uskonu. En vaan tiedä miten tästä jatkaa, ku kokoajan tulee vaan lisää turhaa paskaa. Täytyy vaan taistella ja tänne jäädä, opetella elämään ja jatkaa selviytymistä. Kumpa ois joku jonka kans vois tänkin jakaa, ois helpompi elää ku sais vaan tsemppii ja kannustusta. Joku jol ois ollu samallainen tilanne, josta ois päässy nousemaan pinnalle. Tää on taas tätä ajatusten juoksuu, vaik ois jo pitäny mennä nukkuu. Näitä sanoja vaan mieleen tulee, on parempi ne ylös kirjoittaa talteen. Sitten voin myöhemmin näitä lueskella ja miettiä tarviiko apua etsiskellä. Puhuminen monesti vaan ihan liian vaikeeta, kun ei löydä henkilöä jolla ois kokemusta. Tällanen pohdiskelu herättää aivoja, tajuamaan että ehkä jotain on vialla. Kumpa vaan jaksaisin elämääni jatkaa, vaikka kantaen mieles tätäkin taakkaa. Elämä on lyhyt, siitä pitäis nauttia, miten siihen kykenee jos ei käytä aineita. Välillä on hyvä saada aivot niin jumiin, ettei jaksa miettiä mitä tulee uniin. Sellases tilas kaikki on paremmin, ei mielessä ees käy asioita mitkä on huonosti. Elämää tää vain on, eikä mitään peliä tääl ollaa vaan kerra ja sit me vaan hävitään. Kaikilla on vuoronsa, toiset kuolee nuorena, toisilla on monta elinpäivää vielä huomenna. En vaan jaksa yhtään lisää ongelmii, parempi kai koittaa keskittyy vaan unelmiin.

En vaa tiiä ite yhtää mitä tehä ja mitkää ammattiauttajat ei oo tähän mennessä osannu mulle hyödyllistä apua antaa joten niihin en ainakaan aio turvautua... mutta kai tää tästä päivä kerrallaan johonki suuntaan taas muuttuu.

(+oon ollu kohta kaks kuukautta kipeenä ja huomenna kolmatta kertaa lääkäriin ni sekään ei hölli kauheesti)

Yritä pysyä kasassa!

Tuntuu taas että seinät kaatuu päälle. Väitin psykiatrilleni perjantaina että kaikki on hyvin, koska en halua käydä siellä, koko paikka ja ajatus siitä saa vaan ahdistumaan enemmän. No kyllähän mulla nyt paljon paremmin menee mutta en tiiä. Koeviikko, laihdutus ei taas onnistu, kipeenä olo yms. lannistaa. Ei jaksa miettiä mitä parin päivän päästä tekee, elän vain hetkessä ja huominen tulee tullessaan jos tulee. Ei jaksa stressata liikaa.

Kotona käyminen on tuskaa. Äiti ikävöi mua sinne, mutta ei ymmärrä kuin pahaa mun tekee olla siellä. Kaikki muistot mitä niiden sienien sisään mahtuu, vanha huone ja kaikki mitä siellä on. Se ahistaa ja ei houkuttele yhtään. Mulla on uus elämä, uus koti, lähes uusi "perhe".

Elämä jatkuu päivä päivältä, vaaka ahdistaa, syöminen ahdistaa, haluun vaan saada pään sekasi ja olla ajattelematta tätä maailmaa ja tätä planeettaa. En saa sitä itsekuria pidettyä minkä omistin joskus. En saa toteutettua haluamaani tavoitetta. En ole enää tyytyväinen itseeni.

Yritän silti sinnitellä päivä päivältä ilman että löysään jarruja elämäni vaunusta vuoristoradalla ja syöksyisin alamäkeen. Koitan kirjoittaa itselleni tsemppaavia lauseita ja ripustaa niitä huoneeseeni. Se auttaa yllättävän paljon.

Onneksi tällähetkellä ympärillä on lähes 24/7 ystäviä joille voin puhua jos haluan. En voi luovuttaa koska alkuun on päästy kumminkin.

Elämä vihdoin raiteillaan!!!(?)

Huomasin etten ookkaan kirjotellu pitkään aikaan tänne. Tässä on ehtiny tapahtua vaikka ja mitä tässä reilun kuukauden aikana. Olin Itävallassa Punaisen Ristin ja - Puolikuun kansainvälisellä nuortenleirillä kaksi viikkoa heinäkuusta. Leiri oli ihan huippu ja tutustuin ihan huippu tyyppeihin ympäri maailmaa. Leirin lopussa oli haikeaa lähteä kotiin ja tuli pitkästä aikaa itkettyä kunnolla. (Itken todella harvoin kunnolla...) Oon tosi onnellinen että pääsin sinne ja sain niin paljon uusia muistoja mukaan sieltä että en olisi uskonut sen olevan mahdollista ennen leiriä.

Toinen iso juttu mikä elämässäni on nyt tapahtunut, on muutto. Muutto Keltinmäkeen parhaiden kavereiden kanssa ja ei tarvi asua enää vanhempien kanssa saman katon alla. Oon tosi tyytyväinen tähän elämäntilanteeseen. Myös koulu alkoi tänään ja astuttiin takaisin arjen pyörteeseen.

Mielessä on paljon asioita ja sanottavaa, mutta en osaa pukea niitä sanoiksi nyt.

Painoa oon saanu putoomaan ja syömistä vähennettyä ja oon tyytväinen itteeni pitkästä aikaa. Liikkua voisin kyllä paljon enemmänkin, mutta tää on vasta alkua. Värjäsin myös hiukset ekaa kertaa elämässäni ja muutenkin elämä hymyilee aikalailla nyt.

Itävallassa ollessani tuli viilleltyä kerran, mutta vain vähän ja uskon ettei tule jatkumaan uudessa osoitteessa sekään. Elämä alkaa kulkea oikeasti raiteillaan ja nyt voin sanoa sen ääneen kun se on pysynyt raiteillaan jo jonkin aikaa. Harrastukset kun alkaa ja koulunkäynti pääsee vauhtiin, niin uskon että arkielämä alkaa sujua pitkästä aikaa niinkuin olisin sen halunnut sujuvan esim. viimevuonna.

Pharrell Williams - Happy

Because I'm happy!

Onnellinen!

Mä oon niin onnellinen! Oon koko kesäkuun ollu kotona ja satunnaisesti nähny kavereita, mut nyt heinäkuus on tiedos nii paljo kaikkee että kestohymy unohtuu :)

Tätä onnellisuutta on vaikee saaha pois ainakaa kuukauteen! Viikonloppuna porukat ei ollu kotona ja kavereita kävi useempiki viikonlopun aikana meil ja oli iha sairaan kiva nähä osaa pitkän ajan jäkeenkin. Perjantai aamuna lähdetään Karon kaa Lahteen Summer Up festareille ja sunnuntaina todennäköisesti Helsinkiin. Maanantaina onkin lähtö Itävaltaan Punaisen Ristin kansainväliselle nuortenleirille kahdeksi viikoksi ja ootan ihan super innolla!

Isoin asia mikä tulee, on MUUTTO omaan kämppään. Mä oon toivonu omaa kämppää jo pitkään ja että pääsisin kotoa pois muutenkin kuin käymään. Ja nyt se toteutuu ^_^ Torstaina mennään allekirjoittamaan paperit ja 1.8. on muutto. Mä oon niin innoissani ja onnellinen :) Muutetaan Siljan ja Sonjan kaa yhteen kolmioon Jyväskylään.

Mä en tiiä mitä mä tekisin, voisin hyppiä ja pomppia ja kiljua ilosta mut nyt on yö joten koitan hillitä itteeni, en vaa voi uskoo tätä todeeks. Tää tuntuu siltä et tää on vaan joku ihana uni missä kaikki on hyvin, mutta TÄÄ ON TOTTA! Mä en tajuu, tuntuu niin ihanalta ja vapauttavalta. Mä en oo oottanu mitää muuta näin paljoo, ku että pääsen pois täältä. Mä en viihdy kotona, mä en jaksa sisarusten riehumista ja porukoitten tappelua. Mä en jaksa vaa olla täällä ja nyt, 12 päivää, alle kaks viikkoo :o Sit tää on vaa mun lapsuuden koti! Mä en halua muuttaa takas ikinä pidemmäks aikaa.

Tää on jotain niin hullua! Tää on jotain niin uskomatonta ja äää en kestä :D 
 

Nyt ku oon ilonen jaksan myös paremmin liikkua ja syyä terveellisemmin enkä vaa käy hakee

ruokaa kokoaja kaapista tylsyyteen ja vitutukseen, painooki on pudonnu jo jonki verran!

Ulkonäkö ja ulkonäköpaineet

Tähän liittyy kaksi asiaa, joista olisi molemmista pitkästi kirjoitettavaa, mutta yritän kirjoittaa lyhyesti ja jättää loput tulkittavaksi ja rivienväliin luettaviksi.

Meikkaaminen  

Mulle on tullu taas kauheet ulkonäköpaineet ja ulkonäkökriisi. 16 ja puoli vuotta kuljin koulussa, kaupungilla tai missä ikinä liikuinkin, ilman meikkiä. En myöskään ajatellut silloin ulkonäköä niin paljoa koska aivopesuun kuului myös "Jumala on luonut kaikki omanlaisiksi ja kaikki on kauniita luonnollisina". En huolehtinut paljoakaan ulkonäöstä lesta aikoina. Nykyään mun on vaikee lähtee kouluun ilman meikkiä. Toisaalta nautin meikkaamisesta, koska meikillä saa kauniimmaksi tehtyä ja saa peitettyä epäkohdat kasvoissa. Toisaalta taas stressaan siitä että meikki onnistuu, ja jos on kauhea kiire ja en ole kerennyt meikkaamaan. Autossa meikkaamistakin olen harrastanut, mutta taas herää kysymys miksi? onko pakko?

Nykyään joskus ajattelen että en voi mennä muiden joukkoon jos en ole meikannut. Olen ruma, ällöttävän näköinen, jne. jne. Vähin mitä teen jos liikun vähän kauemmas kotoa on se että laitan ripsaria. (alle vuodessa olen hamstrannut 6 ripsaria, joista yksi on loppunut...) Toinen on se että jos lähdetään (lestadiolais)sukulaisille, meikkiä täytyy olla vähintään puolet perus meikkiä enemmän. Jonkinlaista kapinaa ehkä, jota en aina tee edes tietoisesti.

Kroppa

Liikunta ja söyminen, kaks kesälomalla eniten mielessä pyörinyttä asiaa. Ikävä kyllä. "Oon läski, syön kokoaja, en liiku, haluun laihtua, ÄLÄ SYÖ,  LIIKU, syö terveellisemmin, älä istu koneella, mee lenkille..." pyörii mielessä kokoajan. Välillä on enemmän motivaatiota, välillä vähemmän ja nyt kesällä olen kyllä liikkunutkin, enemmän kuin yleensä kotona ollessa, mutta en tarpeeksi. En haluu olla mikää tikku, vaan läskit pois, sillee että olisin tyytyväinen vartaloon ja voisin kattoo peiliin ja aatella että "riittää mulle" tällä hetkellä peiliin katsoessa näen vain läskiä joka puolella...

Liikkumisen vaikeaksi tekee se että sain hiusmurtuman jalkaterään joten juoksulenkit jäi pariksi viikoksi, nyt voin jo juosta jos on kunnolla tukisidettä/ -teippiä jalassa. Äidin kolme vuotta sitten hankkima AbDoer Twist on ollut ihan kiva keskivartalon lihaksille ja perus vatsoi, selkii, punnerruksii, leukoi ja kyykkyjä teen myös kotona.

Nykyää mua ahistaa se ettei oo paikkaa missä  voisin olla ihan rauhassa liikkumassa. Täällä kun saman katon alla pörrä 11 muuta silmäparia, niin päivällä on hieman vaikea harrastaa liikuntaa. Lenkillä käydessä saa nyt jonkin verran olla yksin, mutta kotoamme näkee ihan liian pitkälle molempiin suuntiin tietä.

Ei pitäs laittaa tota kuvaa tänne... No nyt voi verrata sitten joskus pääsenkö tavotteisiin ikinä. Käsivarret, maha ja reidet on mun suurin murheenkryyni tällä hetkellä, en vaa kestä kattoo itteeni, joten nyt pitää lopettaa tää. 

 Saa jättää kommenttiakin, mitä mieltä ootte meikin käytöstä, voitteko olla ilman meikkiä julkisilla paikoilla ja en tiiä sanokaa mitä sanotte, mä aion nyt laihuttaa tosissani.

sekalaisia kuulumisia

btw: Päätin muuten nyt tehdä tätä ihan omalla nimellä tätä blogia.

Mitä ihmettä, nyt on jo juhannus ja musta tuntuu etten oo tehny yhtää mitää koko kesänä :D No kyllä mä oikeesti oon kerenny paljonki tehä jo mut ny viisen viikon oon vaa lagannu kotona. Kun koulu loppui, olin pari päivää Karon kanssa ja käytiin mm. yksissä BMW-bileissä :P Loman ekalla viikolla olin Kihniöllä Sonjan luona pari yötä. Viikonloppuna kierrettiin Hankasalmi, Nivala, Pyhäjärvi, Siikajoki (Paavola) reittejä. viikonloppuun mahtui pikkuveljen konfis, serkun rippijuhlat ja juhlittiin myös mummoa Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ensimmäisen luokan mitalin johdosta, minkä hän sai äitienpäivänä.

9.6. kerkesin ensimmäistä kertaa Jyväskylän keskustaan pyörimään sitten koulun loppumisen. Näin aikamoniakin kavereita ja aika meni vähän liiankin nopeaa. Loppuviikko meni siivotessa, leipoessa, siivotessa ja leipoessa, kun pikkuveljen rippijuhlia vietettiin lauantaina ja sunnuntaina. Leivonnaisiakin piti olla gluteenitonta ja maidotonta.

Sen jälkeen mulla ei oo käsitystä mihin aika meni. Oon ollu vaan kotona ja käyny kerran Jyväskylässä vaateostoksilla. 
Päivärytmi tämän viikon ollut kutakuinkin tämä:
n. klo.13 herätys ja lounas, koomailua jossain sohvan nurkassa, klo.15 kahvi, sitten lisää koomausta ja lagausta yleensä pelaan iPadilla, n.klo.18.30 päivällinen, avaan koneen ja meen nettii selailee somee, käyn syömässä iltapalaa joskus klo.23 aikoihin, jatkan datailua ja selaan nettiä, en ees pelaa mitään, katon tubes videoita, googlailen kaikkee turhaa, käyn syömäs jonku leipäpalan klo 4 aikoihin, meen nukkumaan n.klo 6

Ja tossa ei oo mitään järkee. Koomaan ja lagaan, mietin että pitäs nähä kavereita mut en saa aikaseks että soittaisin tai laittaisin viestin että voidaanko nähdä.

Ainoat varmat kesäsuunnitelmani on: 26.6. Helsinki, 4.-5.7 Summer Up ja 7.-21.7. Itävalta.

Mä vaa mietin jokapäivä kui tuhlaan koko kesäloman lagaamalla ja koomailemalla jossai sohvan nurkassa, mutta en saa tehtyä mitään muutakaan. Liikunta ja ruokailu pyörii mielessä enemmän kuin tarpeeksi, mutta en saa itseäni liikkumaan tai miettimään oikeasti terveellistä ruokailua. 

Jyväskylän asuntomarkkinat stressaa enemmä ku tarpeeks, ku syksyllä ois tarkotus muuttaa omilleen (tai siis parin kaverin kaa samaan kämppään), mutta Jyväskylästä ei tunnu varmaa kämppää saamaan mistään.

Tällä hetkellä taas sekalaiset tunteet kaikin puolin. Nyt on loma ja on oikeus otta iisisti, mutta entä jos ei jaksa edes kavereita nähdä, meneekö joku pieleen?

(Tulipas nyt sekava postaus taas, toivottavasti tajusit mitä tarkoitin)

Helpotuksen huokaus

Teatteriprokkis ohi, mikä on tosi harmi just ku porukka alko olee tiiviimpi ja sillee. Näytelmän hautajaiset oli ja meni sunnuntaina, seuraavana päivänä istuttiin yheksän tuntia kirkkopuistossa kavereitten kaa ja aika meni iha mukavasti siellä jutellessa ja rahaa meni liikaa ruokaan sinä päivänä jostain kumman syystä :D

Mulla ei ollu maanantaina kouluu ku vähensin vähä palkkei tästä jaksosta ja tein nyt perjantaina saksan kokeen joka on ollut edellisestä jaksosta asti rästissä. Ens viikolla mulla on kokeet vaa maanantaina ja perjantaina. 

En saanu kesätöitä, joten kesäkuu todennäkösesti aikaa chillailla vaa, heinäkuus Summer Up ja sit lähen Itävaltaan pariks viikoks ja sillee et iha kiva :)

Tiistaina oli "viimeinen" keskustelu psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, olen jo niin hyvillä vesillä etten tarvitse kesäksi aikoja. Syyskuulle sovittiin yksi kuulumisten kertomis kerta, mutta periaatteessa sovittiin jo etten jatkaisi enää. Ainut hyöty siitä oli se että pystyin puhumaan perheasioista avoimesti, mutta omista en oikeasti sanonut paljoakaan. Mutta koen että näin on parempi. Ennen keskustelua tuli aina ahdistusta, monesti vedin edellisenä iltana ranteet auki stressin ja ahdistuksen takia. Nyt voin puhua ystäville kun siltä tuntuu, ja uskallan puhua avoimemmin ihmisille mm. teatteri projektinkin ansiosta.

Hui, laitoin just oman kuvan blogiini, jossa halusin pysyä nimettömänä. Noh, katsotaan miten tässä käy. Voisin jatkaa kohta omalla nimellä jos uskallan. Elämää täytyy elää eteenpäin ja täytyy  ottaa vastuuta omista tekemisistään ja myös virheistään. 

Teatteri projektimme käsitteli syrjäitymistä, mikä kasvatti itseäni ihmisenä paljon. Pikkuhiljaa tajuan pieniä asioita joita näytelmä antoi. Paljon uusia ihania ihmisiä elämääni sekä kokemusta lavalla olemisesta, mutta olen varma etten voikkaan vielä käsittää kaikkea mitä tämä on antanut. 

Näytelmässämme oli jo alussa keskustelupätkä joka meni jotakuinkin näin:

-Mitäs pastorille kuuluu? Koskas sitä saadaan sinun häitäs tanssata? vanha mummo kysyi.

-Tuota jos minä vastaisin vain siihen ensimmäiseen. Että ihan hyvää kuuluu, eikös sitä niin kuulu sanoa, pastori vastaa.

-Niinhän sitä sanotaan kun on tapana sanoa, sanoo vanha mummo.

-Niin mitenhän siinä kävisi jos ihmiset sanoisivat asiat aivan niinkuin ne oikeasti on, pasrtori sanoi pohdiskellen.

Tuo pätkä jäi erityisesti mieleeni. Mitä pitäisi vastata jos kysytään "Mitä kuuluu?" tai "Miten menee?" Kiinnostaako ketään jos alat avautua miten tällä hetkellä elämä menee huonosti jne. Vai onko Suomikin jäämässä Amerikan hyökyaallon - How do you do kulttuurin - alle. Ihmiset puhuu kauheen pinnallisesti ja mä oon tällane joka haluaa syvällisiä keskusteluja ja elämän tarkoituksen pohdintaa porukalla mutta joo.

Nyt menee pitkästä aikaa hyvin!

RÄTTIPOIKKIVÄSY

Taas ihan poikki. En oo saanu tehtyy äikän esseetä enkä Saksan matkasta kuvakollaaseja. En oo tehny Saksan reissun ajan korvaavia tehtäviä enkä edellisen jakson saksan koetta. En oo kerenny käyä jutteleen opon kaa ens vuoden kurssivalinnoistakaan. Oon vaa nii poikki et en jaksa keskittyy kunnolla mihinkää ja sit koitan tehä kaikki asiat yhtäaikaa ja siitä seuraa vain vielä isompi paniikki ja kaaos.

Haluaisin vain mennä nukkumaan siten että olisin tietoinen siitä ettei tarvitsisi herätä 4 tunnin kuluttua ja siten että tietäisin ettei ole tekemättömiä hommia ja stressattavia asioita. Haluaisin nukkua ja herätä niin että asiat olisi raiteillaan ja hyvin. Mutta en tiedä miten ikinä voin saada asiani raiteilleen kun harmittelen asioitani vain tselleni ja puran tuskat ja ahdistuksen terän kanssa, enkä uskalla sanoa asioita aikuisille niinkuin ne on. Nössö mikä nössö. Ryven itsesäälissä jatkuvasti, mutta haluaisin vain jonkun jonka puoleen voisin kääntyä aina.

Joo, mulla on kavereita, mutta haluaisin jonkun aikuisen tai edes muutaman vuoden vanhemman henkilön jolle voisin purkaa asioitani. Kolikko työryhmässä käyn lähinnä läpi asioita siitä miten kotona menee.

Huoneteatterin lava on tällä hetkellä paikka jossa saan ajatukset pois paskasateesta ja pystyn hymyillä. Näytelmän takia on ollut paljon stressiä ja paineita. Repliikkien ulkoa opettelua ja näytelmän läpikäyntiä on ollut jo maaliskuun alusta asti. Vihdoin lavalla on valmis kokonaisuus josta olen melko ylpeä. Huoniksella voin olla oma itseni ja hengittää rauhassa. Kun näytös on ohi, jään mielelläni istumaan lämpiöön enkä haluaisi lähteä pois. Se tuntuu tärkeämmältä paikalta kuin koti ja viikonpäästä pitäisi osata luopua siitä kodista ainakin ensivuoteen asti. Missä välissä aika meni näin nopeaa tänä keväänä?

"Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää"

Taas jotain todella sekavaa tekstiä, mutta tätä elämäni on...

KULISSIHYMYN TAKANA ON KYYNELEET

Oon ihan poikki. Oon nii yliväsyny, että en jaksa mennä ees nukkumaan. Kello on kaks ja aamulla herätys puol seittemä. Ei nappais. Muttakun pitäs kirjottaa äikän essee ja tehä Saksan matkasta kuvakollaasi ja diaesitys, joitten pitäs olla valmiina tänää klo.12.   -.-

Päivät menee kokoajan siihen että tunnit loppuu kesken ja tuntuu etten ole saanut mitään aikaiseksi mitä olisi pitänyt tehdä. Lauantaina aloin olla kipeenä ja sunnuntaina piti jo päivystyksessä käydä. Tiistai-iltana piti käydä uudestaan verikokeissa kun tulehdusarvot oli sunnuntaina niin koholla.

Torstaina on näytelmän kaveriennakko ja perjantaina ensi-ilta. Tuntuu että kaikki on vielä niin kesken ja miten saadaan keskiviikonharkoissa hiottua näytelmä kuntoon. Oon kassannu vähä tän viiko harkat kuumehuuruissa ja stressaantuneena.

Tiistaina oli taas kolikkotyöryhmän henkilön kanssa. Kirkkain silmin sanoin etten ole viillellyt joulun jälkeen, vaikka juurihan tässä muutama päivä sitten viiltelin. Tuntuu samaan aikaan niin helpolta sanoa niin, mutta samalla myös väärältä. He yrittävät vain auttaa, mutta itse en ota vastaan apua jota tarjotaan.


Nykyään osaan kyllä tiedostaa itse että ei ole tervettä vetää ranteita auki kun menee huonommin, mutta en tiedä mitä tehdä. En halua lastensuojelu merkintöjä enempää, mutta haluaisin apua. Vanhemmille, sukulaisille tai ammattiauttajille en kuitenkaan osaa ja uskalla sanoa asioita niinkuin ne on oikeasti.

Pitäisi vain yrittää saada tätä stressikuormaa jollain pienemmäksi...

Ei koskaan enää, ei tätä paskaa enää
Ei koskaan enää, voin tänään rauhas herää
Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan
En mä voi antaa olla, enkä koskaan unohtaa

Stabi - Ei koskaan

Jos mä eksyn, ootsä valmis auttaa
En tarvii rahaa, mut vähän rakkautta
Pidä mua hihasta, en haluu olla yksin
Oo mun tukena, ystävyyden merkityksin

D3vootio - Pidä mua hihast

Hajoo pää tätä tahtii

Mä oon ihan hukassa itteni kanssa. En tiiä mitä oon tekemässä ja mitä pitäs tehä. Oon vaa liian hukassa, mut en osaa selittää tunteitani... :( Olin täs vajaan viikon Saksassa ja oli tosi kivaa siel, mut nyt oon taas iha kuollu. En oo saanu mitää koulujuttui aikaseks, näytelmän ensi-iltaan alle viikko aikaa ja MÄ OON KIPEENÄ.. Vittu, mä en oo yleensä ikinä kipeenä (muutako jotai pikkunuhaa) sillee kunnolla, ei kuumetta ku just ja just 37 astetta, mutta nyt kurkku ihan kipeenä, kylmiä ja kuuumia "aaltoja" menee kokoaja, huono olo ja koomaus 5/5 ja en voi niellä mitää, sunnuntainaki söin vaa puol purkkia persikkarahkaa, mehujään ja kaura-suklaa välipalajuoman. En pysty nielee mitää kuumaa/ lämmintä tai mitää leipää tms. ruokaa.

Mä oon ihan poikki. Haluun vaa puhuu, mut kukaa ei jaksa kuunnella mun valitusta kokoaja (tai sit uskottelen niin vaan iltelleni). Tiistaina on taas keskusteluaika sen ihme hoitajan kaa, mut niist ei kyl oo apua. En vaa pysty ja osaa sanoo sellasille ihmisille miten asiat oikeesti on. Pääsee nii paljo helpommallaki ku koittaa vaa kaikille esittää et kaikki on hyvin.

Sit tää viiltely. En vaa osaa olla enää ottamatta sitä terää. On niin helppo saada rauhallinen olo ja kaikki ahdistus ja stressi pois muutamalla viillolla.

En enää pelkää mitä muut ajattelee tms. Vaikka tokihan niitä mielelläni pidän piilossa hihojen alla ja en niillä huomiota hae.

Koko ajan kauhea kiire, stressi ja paniikki kaikista asioista ja miten ne saa ajallaan hoidettua yms. Koittaa elää YOLO asenteella ja ajatella että eletään vain kerran, mutta ei sekään noin vain toimi.

Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on,
hihan alle ne piiloon jää.
Eikä kukaan tiedä, et on onneton,
kun ei sieluunsa nää.
Niin kuin pieniä polkuja, risteilevii,
jotka johtavat ei mihinkään.
Mut se terä joka sydämessä on kii,
viiltää syvempään.

Ressu Redford & Jussi Rainio - Pieniä Polkuja

Mihin kaikki aika katoaa?

Monesti on käynyt mielessä että pitäisi tännekin päivitellä kuulumisia, mutta aika on vain mennyt niin nopeaa että kuukausi vierähtänyt ilman postauksia.

Tässä vähän muistareista taas vaihteeks, mut selitän lisää viell... :

16.4.2014

Väsyttää, ärsyttää, vituttaa… oon pettyny itteeni ku en osaa hallita syömistä. En ikinä tuu laihtumaa ku koko ajan vaan syö ja syön ja syön niin vitun epäterveellisesti,  vaaleeta leipää, paljon rasvaa päälle, isoja annoksia, ei terveellisiä välipaloja, tasasta ruokailurytmiä eikä sitä salaattia lautasella. Kuka ottaa mua niskasta kii jos en ite saa otettuu??? Maanantaina oli taas se kolikko keskustelu, mut en nää siinä oikee hyötyä ku valitan vaa perheongelmista, mut en osaa puhuu ahitstuksesta muuten.

Sit tää teatteriprokkis. On ihanaa olla tekemässä jotain nii mahtavaa nii mahtavalla porukalla, mut se ahistaa samalla tosipaljo ku piiloutuu hymyn taakse niin roolissa kuin muutenkin, ja todellisuudessa syrjäytymisen mahdollisuus ei itsellekkään niin vieraalta kuulosta. ”Mitenkähän siinä kävisi, jos kaikki sanoisivat asiat niin kuin ne on?” Onhan mulla hyviä ystäviä. Mut silti. On tosi ahistavaa välillä siel harkoissa. Toisaalta yritän ajatella kuinka hyvin mulla asiat on, oon suht terve, ei ny iha ekana mitää syöpäriskiä tms. niinku jollai muulla voi olla, eikä oo mitää kyttii peräs, mut silti se henkinen hyvinvointi on kaikkee muuta ku mitä sen hymyn ja tekonaurun takana on.

En oo tyytyväinen itteeni, ja en jaksa millään vaikka yritän parhaani. En saa kouluhommia hoidetuksi eikä aikaa jää mihinkään. Nytkin ollu maanantaina, tiistaina ja tänään ensin mennyt kouluun kasiin ja illalla harkkojen jälkeen kotona puol yheksän, puol kymmenen aikaan. Sitten läksyt ja muut pitäs viel tehä. Ei se vaa onnistu multa… Ehin nukkua jonku 6h yössä ja se ei todellakaa riitä, eikä ainakaan edesauta sitä et laihtuisin. Päinvastoin. Mut mitä mun pitäs tehä?? En tiiä… 

Sit ku äiti ei osaa käsitellä tätä asiaa yhtää, se vaa masentaa mua entisestään. Tänäänkin illalla olin puol kymmene kotona ja koitin leipoo kokeiluks tuulihattuja mehuun, mut ei onnistunu. Sit äiti jotai mainitsi et porukoilla on sen ”kolikko” tyypin kaa keskustelu ensviikol, ja kyseli jotai et mite mul on menny. Muttaku sanavalinta vähä kusas siin et ”Mites sun ongelmat?” se kuulostaa nii väärältä. Ei riitä enää psykiatrisetsairaanhoitajat ja muut ku mun ongelmien vointia kysellää sellasella äänensävyllä ettei vittuukaa kiinnosta. Väsyttää ja ärsyttää ja sellases mielentilas pitää alkaa kyselee jotai, ni ei kiitos…

22.4.2014

miksi kaikki uusi pelottaa niin paljon? miksi pelkään turhia asioita, kuten meneekö kaikki hyvin jossain asiassa? miksi en osaa olla enää varma aioista? pelottaa, ahdistaa, epävarmuus, "entä jos" Tulevat asiat pelottaa. En osaa odottaa mitään innolla, koska odotan nykyisin asioita pelolla. Jopa nukkumaan meno pelottaa, kun ei tiedä mitä seuraava päivä tuo mukanaan. Tai jos tietää, ahdistaa ja pelottaa meneekö asiat niinkuin olisi tarkoitus.

En osaa olla tyytyväinen asioihin. En ole tyytyväinen kehooni, kuntooni ja ulkonäkööni yleensä. Epäröin teatteriprokkista, en luota itseeni, että osaan vuorosanani esityksissä ja muistaisin missä pitää olla ja milloin.

Niin. Olen yhtinyt tässä kuukauden aikana saada muutamia uusia kavereita, ollut välillä kavereilden kanssa, ollut teatteri harkoissa, ollut teatteri harkoissa ja öö ollut teatteriharkoissa. Aikaa on oikeasti tullut vietettyä paljon huoneteatterilla Lyseolaisten näytelmän "Saanko puhua?" harjoituksissa.

Stressiä on pukannut vaikka ja millä mitalla kun ensi-ilta lähestyy uhkaavasti ja minä lähden vielä saksassa käymään. Neljän päivän päästä lähden Saksaan. Lähtö on ma-ti yönä siis ja takaisin tulemme la-su yönä, sellainen pieni koulun reissu saksan ryhmän kanssa. Neljäntoista päivän kuluttua on Saanko puhua? näytelmän ensi-ilta (lisätietoa facebookista , Huoneteatterin sivuilta ja liput voi varata NetTicketistä (vähän pitää mainostaa)).

Kovin monia näytelmäharkkoja ei siis enää ole tiedossa, mutta toivotaan että saadaan hiottua vielä kunnolla loppuun näytelmä. Saksaan pitäisi pakata ja kouluhommiakin olisi tehtävä. Opin juuri yhden palkin pois lukujärjestyksestäni, joten käyn tässä jaksossa vain 4 palkkia, mutta se on silti aivan tarpeeksi rankkaa.

Mutta on tosi stressaavaa ollut nyt ja tein (TAAS) ennen lomalle lähtöä muutaman arven käteen... Se helpottaa... Samoin kuin alkoholi. Mutta en saisi tehdä sitä..

Syöminen ja lihavuus on mielessä liian usein, mutta en saa ruhoani liikkelle silloinkaan kun olisi hetki aikaa.

Pääsiäislomasta to-ma vietin lähinnä vuokatissa sotkamossa. Mutta joo, tällasta tälläkeraa ja näkyillään. (tod. kirjoitan vasta matkan jälkeen sueraavan kerran

Kun musiikki vie mukanaan

Musiikki antaa mulle tosi paljo. Ne kappaleet jotka jäävät mieleeni, niissä on kuitenkin sitä jotain. Niissä on sanoma johon samaistun ja sitten kuuntelen kappaletta uudestaan ja uudestaan, luen sanoja laulan mukana ja annan musiikin viedä. Musiikki antaa voimaa elää. Musiikissa on vaan niin paljon sanoinkuvailematonta.

Musiikkia on erilaista. Mulla ei sinäänsä oo mitää suosikki musatyylejä, vaan melkein laidasta laitaan menee kaikki, jos on sellainen fiilis. Normaalisti kuuntelen suomalaisia radiohittejä, jos vituttaa kuuntelen jotain raskaampaa metallia tms. jos haluan vain saada ajatukset muualle ja/tai rauhoittua, laitan soimaan jonkun klassisen pianosonaatin tai muun rauhallisen kipaleen.

Laitan tähän seuraavaksi tän hetkisiä suosikkibiisejä ja sanat mulle tärkeestä kohasta:

Sanni - Prinsessoja ja astronautteja 

Sanni - Jos mä oon oikee 

Jore Marjaranta - Haaveet Kaatuu 

Krewella - Human

Täs ny tällai vähä erilaine postaus, ei pelkkää mun angstii ja ongelmii. Mut mm. nois sanois kyl on sitä jotai <3

Mitä tähä ny vois sanoo..?

Lauantaina (22.3.2014) mulle tuli vaa illalla jonkinlainen ahdistuskohtaus ja otin terät ja vedin molemmat ranteet auki.. Periaatteessa en ottanut omasta tahdosta, vaan tuntui että joku muun mun sisällä otti ne tai ainakin pakotti mut ottamaan ne terät. En tiedä edes kunnollista syytä miksi tuli sellainen tilanne. 

En voi enää luvata kenellekkään mitään.. en edes itselleni, siis terien suhteen. Vaikka kuinka lupaan olla koskematta niihin, yhtäkkiä tulee vaan tommone  tilanne. :/

Perjantai- iltana tuli jo fiilis että otan terät, mutta laitoin myöhäisestä kellonajasta huolimatta viestiä kaverille, että oisko hetki aikaa puhua ja sain puhumalla sen ohi. (kaveri soitti just ennen ku olin ottamassa terät)

(näyttääpäs mun kädet kuolleilta >  )
Röökistä tullu pienimuotone ongelma, ku rahat on vähä vähissä ja ku ei oo röökii ni tulee päivän tauon jälkee jo jäätävät niksat.. Vaik en polta ees paljoo :/ ehk n.5 röökii päiväs ja niistäki osa kavereitte kaa yhes poltettuna...

Oon alkanu luottaa uusiin ihmisiin tosi nopee ja siin on ehkä huonotkin puolensa, koska en sit tiiä voiko niihi oikeesti luottaa nii paljoo. Samaan aikaan on kyl menny vähä joittenki vanhoje tuttujen kaa välit ja sillee, mut toivottavasti tää alamäki vaihtus kohta taas ylämäkeen. Jos menis asiat ees hetken aikaa vähä paremmi ni ois iha jees. Mulle ainaki kelpais. 

Lyhyestä virsi kaunis..

Viikonloppuna oli ihan parasta ft. parhaat, ihanimmat ja rakkaat ystäväni. 17 vuotta täynnä ja oli hauskaa perjantai-illasta sunnuntaihin puoleen päivää suunnillee. Porukat ei oikein tykänny hieman myöhäisestä kotiintulosta pe-la ja la-su öinä... Vähän vitutti se kun ne sano et kotiintuloaika  on viikonloppuisin tästedes klo.2 , mutta parempi sekin kuin ettei saisi ollenkaan lähteä.

Mutta se sitten siitä ilosta ja onnellisuudesta.

Enemmän nyt vituttaa ja ahdistaa huominen keskustelu. Kyseiseen keskusteluun tulee lisäkseni sossu, luultavasti psykologi ja mahd. psykiatrinen sairaanhoitaja. Ahdistaa tosi paljon mitä ne sanoo tilanteestani ja mitä kaikkea sanotaan taas vanhemmilleni. Haluaisin hoitaa asiani kuntoon esim. psykologin kanssa ja tarvittaessa puhua vanhemmille itse, enkä haluaisi että muut menee kertoo sit vanhemmilleni mitä sanoin ja mitä olen tehnyt yms.

En tiedä kuumottelenko taas ihan turhasta vai en, mutta ahdistaa silti. Ja sitten se työryhmän nimi... Nuorisopsykiatrisen erikoissairaanhoidon työryhmä. Tulee jotenkin heti sellainen olo että olen todella vakavasti sairas ja pitäs laittaa heti pakkohoitoon tyylii... Ahdistaa, pelottaa, ärsyttää että ikinä meninkään hakemaan apua mistään. VITTU.

Jos oisin osannu pitää turpani kiinni silloin, asiat voisivat ehkä olla paremminkin. Tai sitten ei, onhan siihenkin aina mahdollisuutensa. On vaan niin paljon helpompi puhua suunnilleen oman ikäisille luotettaville ystäville asioista, kuin jollekkin aikuiselle "AMMATTILAISELLE", joka vaikuttaa ainakin siltä ettei ole ikinä itse elänyt nuooruuttaa ja kokenut elämässään mitään vaikeaa. Ja sitten parista pikku naarmusta ranteissa tehdään niin iso ja vakava juttu ja plääplääplää... (tajuan kyllä samalla että viiltely voi mennä vakavammaksikin ja siitä tulla vakavammat seuraamukset) Ei kiinnostas ees mennä sinne. Asiat oli jo nii paljo paremmi. Mut sit nää ahistaa nää turhat keskustelut joista en ite hyödy yhtää mitää ... ne vaa koittaa kysyy et mikä ahistaa ja en osaa tai saa sanotuks sitä siellä. Ne vaan haluaa tietää musta kaiken ja sit kertoo porukoille, mitä mä en ainakaa haluu.

Samaan aikaan haluaisin olla ihan yksin jonkun suuren puun alla istumassa. Miettimässä mitä varten olen vielä täällä. Toisaalta haluaisin että joku tulisi viereen ja kuuntelisi.

Toivon todella että tämä on vain yhden illan ahdistus ja kohta voisin taas jatkaa iloisempana elämääni.

HAPPY

Oon nyt paljon onnellisempi kun pitkiin aikoihin :) kiitos siitä kuuluu ihanille ystäville. Jotta asiat saadaan selvitettyä, täytyy puhua. Ja se on yllättävän helppoa loppupelissä. Hiihtoloman jälkeen on mennyt ihan mukavasti (jos ei nyt lasketa tuota edellisen postauksen multivitutusta). Viime jaksossa sain saksa (SAB.3.2) 10, matska (MAA3) 10 ja kuviksesta 9, nuo numerot piristi kyllä kans :)

Lauantaina 17 vuotta täynnä ja enää vuosi siihen että minä päätän mitä teen ja missä meen!

Aurinko paistaa ja kevät tulee (jos nyt tulee) ja ELÄMÄ HYMYILEE!!! :)

Ens tiistaina onkin sitten isomman työryhmän kanssa keskustelua asioistani (psykiatrinen sairaanhoitaja, psykologi ja sosiaalityöntekijä ainaski...) mutta en stressaa siitäkään nyt niin paljoa. Uskon ja toivon että asiat menevät siten vain parempaan suuntaan kun asiat on kunnossa :)

YOU ARE ALL THAT I NEED

VITTU ETTÄ VOI VITUTTAA

Perjantai-illan suunnitelmat vähän kusas ku kaverit "ei päässykkää" lähtee miten oltii suunniteltu. Ei siinä mitää, mut se et kusetetaan mulle päi naamaa kaikkee paskaa ja sitte todellisuus on jotain muuta. Vituttaa niiin paljon... taas sellane fiilis että terätki ois kivoi, mut koitan ny pitää näppini erossa niistä (puolen metrin säteeltä löytys ainaki 4 terää) . 

Ei mua se ois haitannu et ei menny suunnitelmien mukaa, tai että en ois päässy mukaa, mut ärsyttää vaa ku ei voia sanoo niinku asiat on vaa keksitää joku paska vale… joka kusee sitte. Ja ne tietää ettei mun elämä oo mitää ruusuilla tanssimista ni VITTU KU VOI VITUTTAAA…

Ja niille joilla enkku ei oo vahvinta osa-aluetta, niin:

LUOTTAMUS

VAIKEIN     ASIA     LÖYTÄÄ

HELPOIN ASIA KADOTTAA

 

Että joo ei mulla nyt muuta...

Lomakuulumiset

Torstaina oli keskustelu jossa oli minä, äiti ja yksi sosiaalityöntekijä. Keskustelu meni ihan mukavasti, ärsyttää vaan ku samoja asioita pitää nii monta kertaa selittää ni sit tuntuu et jää velloo niit itekki paljo enemmä, mut ei täs mitää, se on ohi nyt.

Porukat lähti perjantaina reissuun ja tuli takaisin tiistaina. Olin sen ajan veljeni kanssa kotona ja kavereita oli välillä meillä ja välillä menin kavererilla. Oli iha sairaan kivaa ku sai olla rauhas (ei tarvinnu jaksaa jatkuvaa huutamista ja riehumista mitä normisti on) ja sit sai olla kavereitten kaa. Oli ihan parasta <3

Tiistaina porukat tuli sit aamupäivästä kotii ja sillee. Tänään kävin äitin ja siskon kaa aasialaisessa syömässä, oli kyl hyvää.

Perjantaina varmaa kaverietten kaa jonnekki taas :))

Mun pitäs ny varaa sinne psykologille se aika että ois sit jotai pysyvämpää tukee ja kuuntelijaa ja auttajaa asioihin.

Ei kai täs ny muuta, menee aikas hyvin nytte :3

eteenpäin :)

Sunnuntai-iltana kirjoitin sitten äidilleni sen kirjeen. Ajattelin että suunnittelen sitä hieman koneella ja sitten teen jonkun väkerryksen paperille, jonka voin sitten antaa äidille. Suunnitelma vain venyi ja venyi, joten päätin kirjoittaa koko kirjeen koneella. Kirjeeseen tuli hieman yli 800 sanaa, ja olisin saanut enemmänkin kirjoitettua. Se oli loppujen lopuksi paljon helpompi kirjoittaa kuin esim. koulu aineet.

Lähetin kirjeen lopulta äitini sähköpostiin ja sanoin maanantaiaamuna äidille että kirje löytyy s-postista. Itsellänihän oli maanantaina vapaapäivä joten menin omaan huoneeseen tietokoneelle istumaan. Jonkin ajan kuluttua äiti tuli huoneeseeni ja sanoi että haluaisi keskustella vähän. Siinä menikin reilu puolituntia mutta saatiin asiat keskusteltua läpi.

Mietittiin myös että olisiko parempi jos asuisin omillaan ja tultiin siihen tulokseen että tod. näk. muutan ensi syksynä omaan kämppään (,koska on sen verran vähän aikaa kesään, jonka viettäisin luultavasti kotona).

Nyt pitää varata aika psykologille jonka kanssa voisin keskustella asioista aina tarvittaessa, ja vielä vähän jänskättävää torstain keskustelua sosiaalityöntekijöiden ja vanhempien kanssa. Isi ei kyllä välttämättä tule mukaan, mutta anyway.

EI VITTU VÄKISIN

Ajattelin jo keskiviikkona että asiat menee parempaan päin, kun äiti laittoi viestin jossa hän sanoiettei ole vihainen vaikken hänelle ollutkaan pystynyt puhumaan asiasta jaa pääasia oli että osasin hakea apua.

Eilen äiti sitten halusi vähän puhua kanssani, mutta jo siinä vaiheessa kun hän aloitti: "Miks sä et oo mulle puhunu mitää jos sulla menee huonosti?" Tyrmäsi ajatukset että äiti ymmärtäisi minua.

"Olin aika järkyttyny ku se sosiaalityöntekijä ja kerto et sä oot viillelly." Lauseen jälkeen ajattelin että äiti on oikeasti huolissaan, mutta kun repliikki jatkui: "Mihin sä oot viillelly ja minkä takia sun pitää sillä tavalla koittaa hakee huomioo?"

Lyhyen keskustelun jälkeen jossa olin aika vähäsanainen, vitutus prosentti oli kyllä kohonnut kohti pilviä melkoista vauhtia.

Perjantai - lauantai oli ihan kivaa, koulussa oltiin katsomassa wanhojen tansseja ja sen jälkeen jäin keskustaan kaverini kanssa. Illalla oltiin kavereiden kanssa yksissä bileissä (huom. päihteettömät...) ja sitten vähän ajelemassa ja yöksi kaverille. Oli tosi kivaa piitkästä aikaa ja melkein sai unohdettua kaikki paskasateet.

Nyt en tiedä mistä kirjoittaa äidille, koska en todellakaan halua puhua hänen kanssaan enkä kyllä haluaisi kirjoittaakkaan. En halua puhua vanhemmilleni asioistani.. Haluan apua jostain muualta. Mutta eihän sellainen Suomen natsivaltiossa ole mahdollista, koska alaikäinen -> vanhempien täytyy tietää asiasi...

Maanantaina olisi vapaa päivä, mutta taidan lähteä jonnekkin pois kotoa koska ei kiinnosta olla täällä (varsinkaan vain äidin ja kahden nuorimman veljen kanssa). 


Ann Heberleinin kirjan nimi kuvastaa hyvin tunteitani:

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää.   

Parempaan päin?

Eilen olin aivan paniikissa mitä tuleman pitää, kun sosiaalityöntekijä sanoi että vanhemmilleni täytyy kertoa ja sitten sovitaan aika jolloin menen vanhempieni kanssa sosiaalityöntekijöiden luokse keskustelemaan asioista. Sosiaalityöntekijä sanoi eilen iltapäivällä puhelun lopuksi että hän soittaa äidilleni tällä viikolla ja kertoo asioista. Lisäksi pitäisi varata sinne psykologille aika, mutta siihen en ole vielä kyennyt. En osaa luottaa siihen vaitiolovelvollisuuteen ja en halua miettiä sitä että taas uusi ihminen jolle täytyisi kertoa kaikki... :/

Olin aivan varma että äiti ei ilahtuisi kun kuulee asiat, ja että hän vain syyllistäisi minut, koska jätin lestaadiolais kuviot.

Äitini suhtautui asiaan hieman eritavalla kun olin ajatellut. (Hän on nuorimman sisarukseni kanssa sairaalassa ollut eilis illasta asti.) Äitini laittoi ensin vain viestin, että meille on varattu aika sosiaalitoimistoon (+päivä ja aika). Paniikissa siinä sitten mietin että mitähän kaikkea se sossutäti nyt on kertonut äidilleni. Parin tunnin kuluttua sain äidiltäni uuden (piiiitkän) viestin, jossa sanoi että kuuli että mulla on huolia ollu ja sano että on pahoillaan ku ei oo ite huomannu ja tajunnu antaa aikaansa. Sanoi että hyvä kun olen mennyt puhumaan asioista, eikä ole vihainen etten pystynytkään puhumaan hänelle. Äitini toivoo että voisimme keskustella kotona ennen sossujen tapaamista tai että kirjoittaisin kirjeen äidilleni. Kirje voisi olla helpompi, mutta mitä siihen sitten kirjoittaisin...

Mutta nyt helpottuneena kun ei tarvii enää jänskättää äitin reaktiota.

Sit pitäs viel kirjottaa se kirje.. koska en halua puhuakaan. 

"Kiitollinen, siunattu, onnellinen. 
Matkannu tänne ohi ongelmien."

Onnenkyyneleet putoaa.

(ainaski melkei)

Cheek - Kyyneleet (feat. Sami Saari)

Milloin voin olla onnellinen?

Ei vittu. Kuka on tehny Suomesta tällasen natsivaltion? Onks maailmassa enää mitää paikkaa mis saa olla rauhassa? KERTOKAA MULLE!!! haluun pois täältä paskasta. Sen takia että ahistaa ja oon viillelly, tulee lastensuojeluilmotus, eikä riitä että alan käymää psykologilla vaa porukoille täytyy kertoo "tärkeimmät asiat" eli käytännössä kaikki. Niille kerrotaan lähes kaikki mistä oon puhunu kriisikeskuksessa ja sossuille puhelimessa. Ja vaikka sanottiin että ei vanhemmille kerrota jos ei ole ihan pakko. "mutta kun Suomen laki velvoittaa meidät kertomaan vanhemmillesi..."

Voi helvetti. Eikö ois käyny et asiat sais jotenki "raiteille" ja sit vasta sekotetaa pakkaa?

Äiti syyllistää kummiski mut koska "kielsin uskoni" a.k.a lähdin pois lestadiolaisesta yhteisöstä, koska suurimmaksi osaksi tää paskasade on alkanu sen jälkeen.

Nii että oisko sitten hyvä olla. Mä kun luulin että kuukauden päästä 17.v täyttävän henkilön asioita voisi muutenkin käsitellä Suomessa kun että vanhemmille täytyy olla heti kertomassa kaikki... Turha toivo. Vittu ei kiinnosta enää mikää...

Millon saan sanoa: "olen tyytyväinen elämääni" tai "olen onnellinen" ?

taas hieman muistareista

Elikkäs kuten otsikossakin lukee, aion taas laittaa hieman päiväkirjamuistareista pätkää.

24.1.2014

ahdistaa… nuortenilta, kaikki niin tutut laulut joiden sanoilla oli vuosi sitten niin suuri merkitys. kaikki ajtukset joita on vaikea sanoiksi pukea… tuskaa ja tunnekuohuja. ahdistavaa ja pelottavaa. voiko jossain olla jumala joka auttaa ja parantaa?

Eli reilu kaksiviikkoa sitten tuo kirjoitettu ollessani nuortenillassa loppuhartsussa. Nyt perjantaina oli samat fiilikset pelkästään kun oli samassa tilassa samojen ihmisten kanssa. Nyt perjantaina menin tarkoituksella "myöhässä" että oppis oli jo loppunut ja lähdin ennen kun iltahartaus alkoi.

Olen taas miettiny vähän uskoani ja jumalasuhdetta, joka on aikalailla kadonnut. En usko enään luomiskertomukseen ja raamatun tarinoihin yms. Ehkä se vaihe lestaadiolaisuudesta irtautumisesta on menossa, etten enää kaipaa sellaista yhteisöllisyyttä kuten eron alkuvaiheilla. Hain ev.lut seurakunnasta ehkä hieman korvaavaa yhteisöllisyyttä mitä lestaadiolais piireissä oli.

Kaveriporukka on vaihtunut, toki osa on pysynyt samana. Myös opiskelupaikka on vaihtunut vuoden takaisesta ja paljon muuta tapahtunut elämässäni.

Ehkä otan hieman etäisyyttä vanhoihin kuvioihin ja yritän saada elämäni pysymään raiteilla. Siten en ahdistu lisää vanhoista asioista.

Sekavaa on

En ymmärrä itseäni tai siis ajatuksiani ja tunteitani, vaikka haluaisin. En tiedä miten oppisin ymmärtämään itseäni. Se ahdistaa. Nyt kun olen hakenut apua asioihini, ongelmaksi tulee se etten osaa selittää muille mitä ajattelen ja tunnen. Olisipa ajatusten lukemiseen keksitty jo jokin laite.

Toinen ongelma on se etten uskalla/ halua kertoa aikuisille totuutta joistain asioista, vaikka tiedän että se olisi tärkeää oikean avun saamiseksi.Se on vain vaikeaa. Jossain sisimmissäni haluan näyttää sossuillekinvain sen kiiltokuatytön jolla ei ole mitään hätää. Ja en pääse yli siitä millään.

Enkä uskalla sanoa esim. tupakoinnista ahdistuksen purkukeinona, koska en halua jäädä kiinni siitä porukoilleni. Enkä haluaisi sanoa sossuillekkaan siitä.

Haluan edelleen vain pysyä kiiltokuvaminäni takana piilossa.

Tässä yksi piirrustus jonka olen 3.3.2013 piirtänyt. Tuossa vielä linkki -> Anna Eriksson - Lintu

Tahdon uuden elämän
vihdoinkin sen käsitän
tahdon toisen maailman
lennän minne haluan
valot taipuu, alas vaipuu
kun lintu yöhön pakenee

Tuo on siis pari kuukautta sen jälkeen kun olin sanonut äidilleni etten halua enää olla lestadiolainen ja pää oli täynnä sekavia ajatuksia (kuten nytkin) ja musiikki oli kaikki kaikessa.

Tässä Tällainen hieman sekavahko postaus taas vaihteeksi, mutta ajatukseni on niin sekavia, etten tätäkään tämän selkeämmästi saa ilmaistua.