Tuntuu taas että seinät kaatuu päälle. Väitin psykiatrilleni perjantaina että kaikki on hyvin, koska en halua käydä siellä, koko paikka ja ajatus siitä saa vaan ahdistumaan enemmän. No kyllähän mulla nyt paljon paremmin menee mutta en tiiä. Koeviikko, laihdutus ei taas onnistu, kipeenä olo yms. lannistaa. Ei jaksa miettiä mitä parin päivän päästä tekee, elän vain hetkessä ja huominen tulee tullessaan jos tulee. Ei jaksa stressata liikaa.
Kotona käyminen on tuskaa. Äiti ikävöi mua sinne, mutta ei ymmärrä kuin pahaa mun tekee olla siellä. Kaikki muistot mitä niiden sienien sisään mahtuu, vanha huone ja kaikki mitä siellä on. Se ahistaa ja ei houkuttele yhtään. Mulla on uus elämä, uus koti, lähes uusi "perhe".
Elämä jatkuu päivä päivältä, vaaka ahdistaa, syöminen ahdistaa, haluun vaan saada pään sekasi ja olla ajattelematta tätä maailmaa ja tätä planeettaa. En saa sitä itsekuria pidettyä minkä omistin joskus. En saa toteutettua haluamaani tavoitetta. En ole enää tyytyväinen itseeni.
Yritän silti sinnitellä päivä päivältä ilman että löysään jarruja elämäni vaunusta vuoristoradalla ja syöksyisin alamäkeen. Koitan kirjoittaa itselleni tsemppaavia lauseita ja ripustaa niitä huoneeseeni. Se auttaa yllättävän paljon.
Onneksi tällähetkellä ympärillä on lähes 24/7 ystäviä joille voin puhua jos haluan. En voi luovuttaa koska alkuun on päästy kumminkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa kommentoida ja kysyä!