Lyhyestä virsi kaunis..

Viikonloppuna oli ihan parasta ft. parhaat, ihanimmat ja rakkaat ystäväni. 17 vuotta täynnä ja oli hauskaa perjantai-illasta sunnuntaihin puoleen päivää suunnillee. Porukat ei oikein tykänny hieman myöhäisestä kotiintulosta pe-la ja la-su öinä... Vähän vitutti se kun ne sano et kotiintuloaika  on viikonloppuisin tästedes klo.2 , mutta parempi sekin kuin ettei saisi ollenkaan lähteä.

Mutta se sitten siitä ilosta ja onnellisuudesta.

Enemmän nyt vituttaa ja ahdistaa huominen keskustelu. Kyseiseen keskusteluun tulee lisäkseni sossu, luultavasti psykologi ja mahd. psykiatrinen sairaanhoitaja. Ahdistaa tosi paljon mitä ne sanoo tilanteestani ja mitä kaikkea sanotaan taas vanhemmilleni. Haluaisin hoitaa asiani kuntoon esim. psykologin kanssa ja tarvittaessa puhua vanhemmille itse, enkä haluaisi että muut menee kertoo sit vanhemmilleni mitä sanoin ja mitä olen tehnyt yms.

En tiedä kuumottelenko taas ihan turhasta vai en, mutta ahdistaa silti. Ja sitten se työryhmän nimi... Nuorisopsykiatrisen erikoissairaanhoidon työryhmä. Tulee jotenkin heti sellainen olo että olen todella vakavasti sairas ja pitäs laittaa heti pakkohoitoon tyylii... Ahdistaa, pelottaa, ärsyttää että ikinä meninkään hakemaan apua mistään. VITTU.

Jos oisin osannu pitää turpani kiinni silloin, asiat voisivat ehkä olla paremminkin. Tai sitten ei, onhan siihenkin aina mahdollisuutensa. On vaan niin paljon helpompi puhua suunnilleen oman ikäisille luotettaville ystäville asioista, kuin jollekkin aikuiselle "AMMATTILAISELLE", joka vaikuttaa ainakin siltä ettei ole ikinä itse elänyt nuooruuttaa ja kokenut elämässään mitään vaikeaa. Ja sitten parista pikku naarmusta ranteissa tehdään niin iso ja vakava juttu ja plääplääplää... (tajuan kyllä samalla että viiltely voi mennä vakavammaksikin ja siitä tulla vakavammat seuraamukset) Ei kiinnostas ees mennä sinne. Asiat oli jo nii paljo paremmi. Mut sit nää ahistaa nää turhat keskustelut joista en ite hyödy yhtää mitää ... ne vaa koittaa kysyy et mikä ahistaa ja en osaa tai saa sanotuks sitä siellä. Ne vaan haluaa tietää musta kaiken ja sit kertoo porukoille, mitä mä en ainakaa haluu.

Samaan aikaan haluaisin olla ihan yksin jonkun suuren puun alla istumassa. Miettimässä mitä varten olen vielä täällä. Toisaalta haluaisin että joku tulisi viereen ja kuuntelisi.

Toivon todella että tämä on vain yhden illan ahdistus ja kohta voisin taas jatkaa iloisempana elämääni.