Päivät menee kokoajan siihen että tunnit loppuu kesken ja tuntuu etten ole saanut mitään aikaiseksi mitä olisi pitänyt tehdä. Lauantaina aloin olla kipeenä ja sunnuntaina piti jo päivystyksessä käydä. Tiistai-iltana piti käydä uudestaan verikokeissa kun tulehdusarvot oli sunnuntaina niin koholla.
Torstaina on näytelmän kaveriennakko ja perjantaina ensi-ilta. Tuntuu että kaikki on vielä niin kesken ja miten saadaan keskiviikonharkoissa hiottua näytelmä kuntoon. Oon kassannu vähä tän viiko harkat kuumehuuruissa ja stressaantuneena.
Tiistaina oli taas kolikkotyöryhmän henkilön kanssa. Kirkkain silmin sanoin etten ole viillellyt joulun jälkeen, vaikka juurihan tässä muutama päivä sitten viiltelin. Tuntuu samaan aikaan niin helpolta sanoa niin, mutta samalla myös väärältä. He yrittävät vain auttaa, mutta itse en ota vastaan apua jota tarjotaan.
Nykyään osaan kyllä tiedostaa itse että ei ole tervettä vetää ranteita auki kun menee huonommin, mutta en tiedä mitä tehdä. En halua lastensuojelu merkintöjä enempää, mutta haluaisin apua. Vanhemmille, sukulaisille tai ammattiauttajille en kuitenkaan osaa ja uskalla sanoa asioita niinkuin ne on oikeasti.
Pitäisi vain yrittää saada tätä stressikuormaa jollain pienemmäksi...
Ei koskaan enää, ei tätä paskaa enää
Ei koskaan enää, voin tänään rauhas herää
Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan
En mä voi antaa olla, enkä koskaan unohtaa
Ei koskaan enää, voin tänään rauhas herää
Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan
En mä voi antaa olla, enkä koskaan unohtaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa kommentoida ja kysyä!