Eilen äiti sitten halusi vähän puhua kanssani, mutta jo siinä vaiheessa kun hän aloitti: "Miks sä et oo mulle puhunu mitää jos sulla menee huonosti?" Tyrmäsi ajatukset että äiti ymmärtäisi minua.
"Olin aika järkyttyny ku se sosiaalityöntekijä ja kerto et sä oot viillelly." Lauseen jälkeen ajattelin että äiti on oikeasti huolissaan, mutta kun repliikki jatkui: "Mihin sä oot viillelly ja minkä takia sun pitää sillä tavalla koittaa hakee huomioo?"
Lyhyen keskustelun jälkeen jossa olin aika vähäsanainen, vitutus prosentti oli kyllä kohonnut kohti pilviä melkoista vauhtia.
Perjantai - lauantai oli ihan kivaa, koulussa oltiin katsomassa wanhojen tansseja ja sen jälkeen jäin keskustaan kaverini kanssa. Illalla oltiin kavereiden kanssa yksissä bileissä (huom. päihteettömät...) ja sitten vähän ajelemassa ja yöksi kaverille. Oli tosi kivaa piitkästä aikaa ja melkein sai unohdettua kaikki paskasateet.
Nyt en tiedä mistä kirjoittaa äidille, koska en todellakaan halua puhua hänen kanssaan enkä kyllä haluaisi kirjoittaakkaan. En halua puhua vanhemmilleni asioistani.. Haluan apua jostain muualta. Mutta eihän sellainen Suomen natsivaltiossa ole mahdollista, koska alaikäinen -> vanhempien täytyy tietää asiasi...
Maanantaina olisi vapaa päivä, mutta taidan lähteä jonnekkin pois kotoa koska ei kiinnosta olla täällä (varsinkaan vain äidin ja kahden nuorimman veljen kanssa).
Ann Heberleinin kirjan nimi kuvastaa hyvin tunteitani:
En tahdo kuolla, en vain jaksa elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa kommentoida ja kysyä!