Helpotuksen huokaus

Teatteriprokkis ohi, mikä on tosi harmi just ku porukka alko olee tiiviimpi ja sillee. Näytelmän hautajaiset oli ja meni sunnuntaina, seuraavana päivänä istuttiin yheksän tuntia kirkkopuistossa kavereitten kaa ja aika meni iha mukavasti siellä jutellessa ja rahaa meni liikaa ruokaan sinä päivänä jostain kumman syystä :D

Mulla ei ollu maanantaina kouluu ku vähensin vähä palkkei tästä jaksosta ja tein nyt perjantaina saksan kokeen joka on ollut edellisestä jaksosta asti rästissä. Ens viikolla mulla on kokeet vaa maanantaina ja perjantaina. 

En saanu kesätöitä, joten kesäkuu todennäkösesti aikaa chillailla vaa, heinäkuus Summer Up ja sit lähen Itävaltaan pariks viikoks ja sillee et iha kiva :)

Tiistaina oli "viimeinen" keskustelu psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, olen jo niin hyvillä vesillä etten tarvitse kesäksi aikoja. Syyskuulle sovittiin yksi kuulumisten kertomis kerta, mutta periaatteessa sovittiin jo etten jatkaisi enää. Ainut hyöty siitä oli se että pystyin puhumaan perheasioista avoimesti, mutta omista en oikeasti sanonut paljoakaan. Mutta koen että näin on parempi. Ennen keskustelua tuli aina ahdistusta, monesti vedin edellisenä iltana ranteet auki stressin ja ahdistuksen takia. Nyt voin puhua ystäville kun siltä tuntuu, ja uskallan puhua avoimemmin ihmisille mm. teatteri projektinkin ansiosta.

Hui, laitoin just oman kuvan blogiini, jossa halusin pysyä nimettömänä. Noh, katsotaan miten tässä käy. Voisin jatkaa kohta omalla nimellä jos uskallan. Elämää täytyy elää eteenpäin ja täytyy  ottaa vastuuta omista tekemisistään ja myös virheistään. 

Teatteri projektimme käsitteli syrjäitymistä, mikä kasvatti itseäni ihmisenä paljon. Pikkuhiljaa tajuan pieniä asioita joita näytelmä antoi. Paljon uusia ihania ihmisiä elämääni sekä kokemusta lavalla olemisesta, mutta olen varma etten voikkaan vielä käsittää kaikkea mitä tämä on antanut. 

Näytelmässämme oli jo alussa keskustelupätkä joka meni jotakuinkin näin:

-Mitäs pastorille kuuluu? Koskas sitä saadaan sinun häitäs tanssata? vanha mummo kysyi.

-Tuota jos minä vastaisin vain siihen ensimmäiseen. Että ihan hyvää kuuluu, eikös sitä niin kuulu sanoa, pastori vastaa.

-Niinhän sitä sanotaan kun on tapana sanoa, sanoo vanha mummo.

-Niin mitenhän siinä kävisi jos ihmiset sanoisivat asiat aivan niinkuin ne oikeasti on, pasrtori sanoi pohdiskellen.

Tuo pätkä jäi erityisesti mieleeni. Mitä pitäisi vastata jos kysytään "Mitä kuuluu?" tai "Miten menee?" Kiinnostaako ketään jos alat avautua miten tällä hetkellä elämä menee huonosti jne. Vai onko Suomikin jäämässä Amerikan hyökyaallon - How do you do kulttuurin - alle. Ihmiset puhuu kauheen pinnallisesti ja mä oon tällane joka haluaa syvällisiä keskusteluja ja elämän tarkoituksen pohdintaa porukalla mutta joo.

Nyt menee pitkästä aikaa hyvin!

RÄTTIPOIKKIVÄSY

Taas ihan poikki. En oo saanu tehtyy äikän esseetä enkä Saksan matkasta kuvakollaaseja. En oo tehny Saksan reissun ajan korvaavia tehtäviä enkä edellisen jakson saksan koetta. En oo kerenny käyä jutteleen opon kaa ens vuoden kurssivalinnoistakaan. Oon vaa nii poikki et en jaksa keskittyy kunnolla mihinkää ja sit koitan tehä kaikki asiat yhtäaikaa ja siitä seuraa vain vielä isompi paniikki ja kaaos.

Haluaisin vain mennä nukkumaan siten että olisin tietoinen siitä ettei tarvitsisi herätä 4 tunnin kuluttua ja siten että tietäisin ettei ole tekemättömiä hommia ja stressattavia asioita. Haluaisin nukkua ja herätä niin että asiat olisi raiteillaan ja hyvin. Mutta en tiedä miten ikinä voin saada asiani raiteilleen kun harmittelen asioitani vain tselleni ja puran tuskat ja ahdistuksen terän kanssa, enkä uskalla sanoa asioita aikuisille niinkuin ne on. Nössö mikä nössö. Ryven itsesäälissä jatkuvasti, mutta haluaisin vain jonkun jonka puoleen voisin kääntyä aina.

Joo, mulla on kavereita, mutta haluaisin jonkun aikuisen tai edes muutaman vuoden vanhemman henkilön jolle voisin purkaa asioitani. Kolikko työryhmässä käyn lähinnä läpi asioita siitä miten kotona menee.

Huoneteatterin lava on tällä hetkellä paikka jossa saan ajatukset pois paskasateesta ja pystyn hymyillä. Näytelmän takia on ollut paljon stressiä ja paineita. Repliikkien ulkoa opettelua ja näytelmän läpikäyntiä on ollut jo maaliskuun alusta asti. Vihdoin lavalla on valmis kokonaisuus josta olen melko ylpeä. Huoniksella voin olla oma itseni ja hengittää rauhassa. Kun näytös on ohi, jään mielelläni istumaan lämpiöön enkä haluaisi lähteä pois. Se tuntuu tärkeämmältä paikalta kuin koti ja viikonpäästä pitäisi osata luopua siitä kodista ainakin ensivuoteen asti. Missä välissä aika meni näin nopeaa tänä keväänä?

"Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää"

Taas jotain todella sekavaa tekstiä, mutta tätä elämäni on...

KULISSIHYMYN TAKANA ON KYYNELEET

Oon ihan poikki. Oon nii yliväsyny, että en jaksa mennä ees nukkumaan. Kello on kaks ja aamulla herätys puol seittemä. Ei nappais. Muttakun pitäs kirjottaa äikän essee ja tehä Saksan matkasta kuvakollaasi ja diaesitys, joitten pitäs olla valmiina tänää klo.12.   -.-

Päivät menee kokoajan siihen että tunnit loppuu kesken ja tuntuu etten ole saanut mitään aikaiseksi mitä olisi pitänyt tehdä. Lauantaina aloin olla kipeenä ja sunnuntaina piti jo päivystyksessä käydä. Tiistai-iltana piti käydä uudestaan verikokeissa kun tulehdusarvot oli sunnuntaina niin koholla.

Torstaina on näytelmän kaveriennakko ja perjantaina ensi-ilta. Tuntuu että kaikki on vielä niin kesken ja miten saadaan keskiviikonharkoissa hiottua näytelmä kuntoon. Oon kassannu vähä tän viiko harkat kuumehuuruissa ja stressaantuneena.

Tiistaina oli taas kolikkotyöryhmän henkilön kanssa. Kirkkain silmin sanoin etten ole viillellyt joulun jälkeen, vaikka juurihan tässä muutama päivä sitten viiltelin. Tuntuu samaan aikaan niin helpolta sanoa niin, mutta samalla myös väärältä. He yrittävät vain auttaa, mutta itse en ota vastaan apua jota tarjotaan.


Nykyään osaan kyllä tiedostaa itse että ei ole tervettä vetää ranteita auki kun menee huonommin, mutta en tiedä mitä tehdä. En halua lastensuojelu merkintöjä enempää, mutta haluaisin apua. Vanhemmille, sukulaisille tai ammattiauttajille en kuitenkaan osaa ja uskalla sanoa asioita niinkuin ne on oikeasti.

Pitäisi vain yrittää saada tätä stressikuormaa jollain pienemmäksi...

Ei koskaan enää, ei tätä paskaa enää
Ei koskaan enää, voin tänään rauhas herää
Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan
En mä voi antaa olla, enkä koskaan unohtaa

Stabi - Ei koskaan

Jos mä eksyn, ootsä valmis auttaa
En tarvii rahaa, mut vähän rakkautta
Pidä mua hihasta, en haluu olla yksin
Oo mun tukena, ystävyyden merkityksin

D3vootio - Pidä mua hihast

Hajoo pää tätä tahtii

Mä oon ihan hukassa itteni kanssa. En tiiä mitä oon tekemässä ja mitä pitäs tehä. Oon vaa liian hukassa, mut en osaa selittää tunteitani... :( Olin täs vajaan viikon Saksassa ja oli tosi kivaa siel, mut nyt oon taas iha kuollu. En oo saanu mitää koulujuttui aikaseks, näytelmän ensi-iltaan alle viikko aikaa ja MÄ OON KIPEENÄ.. Vittu, mä en oo yleensä ikinä kipeenä (muutako jotai pikkunuhaa) sillee kunnolla, ei kuumetta ku just ja just 37 astetta, mutta nyt kurkku ihan kipeenä, kylmiä ja kuuumia "aaltoja" menee kokoaja, huono olo ja koomaus 5/5 ja en voi niellä mitää, sunnuntainaki söin vaa puol purkkia persikkarahkaa, mehujään ja kaura-suklaa välipalajuoman. En pysty nielee mitää kuumaa/ lämmintä tai mitää leipää tms. ruokaa.

Mä oon ihan poikki. Haluun vaa puhuu, mut kukaa ei jaksa kuunnella mun valitusta kokoaja (tai sit uskottelen niin vaan iltelleni). Tiistaina on taas keskusteluaika sen ihme hoitajan kaa, mut niist ei kyl oo apua. En vaa pysty ja osaa sanoo sellasille ihmisille miten asiat oikeesti on. Pääsee nii paljo helpommallaki ku koittaa vaa kaikille esittää et kaikki on hyvin.

Sit tää viiltely. En vaa osaa olla enää ottamatta sitä terää. On niin helppo saada rauhallinen olo ja kaikki ahdistus ja stressi pois muutamalla viillolla.

En enää pelkää mitä muut ajattelee tms. Vaikka tokihan niitä mielelläni pidän piilossa hihojen alla ja en niillä huomiota hae.

Koko ajan kauhea kiire, stressi ja paniikki kaikista asioista ja miten ne saa ajallaan hoidettua yms. Koittaa elää YOLO asenteella ja ajatella että eletään vain kerran, mutta ei sekään noin vain toimi.

Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on,
hihan alle ne piiloon jää.
Eikä kukaan tiedä, et on onneton,
kun ei sieluunsa nää.
Niin kuin pieniä polkuja, risteilevii,
jotka johtavat ei mihinkään.
Mut se terä joka sydämessä on kii,
viiltää syvempään.

Ressu Redford & Jussi Rainio - Pieniä Polkuja