Lomakuulumiset

Torstaina oli keskustelu jossa oli minä, äiti ja yksi sosiaalityöntekijä. Keskustelu meni ihan mukavasti, ärsyttää vaan ku samoja asioita pitää nii monta kertaa selittää ni sit tuntuu et jää velloo niit itekki paljo enemmä, mut ei täs mitää, se on ohi nyt.

Porukat lähti perjantaina reissuun ja tuli takaisin tiistaina. Olin sen ajan veljeni kanssa kotona ja kavereita oli välillä meillä ja välillä menin kavererilla. Oli iha sairaan kivaa ku sai olla rauhas (ei tarvinnu jaksaa jatkuvaa huutamista ja riehumista mitä normisti on) ja sit sai olla kavereitten kaa. Oli ihan parasta <3

Tiistaina porukat tuli sit aamupäivästä kotii ja sillee. Tänään kävin äitin ja siskon kaa aasialaisessa syömässä, oli kyl hyvää.

Perjantaina varmaa kaverietten kaa jonnekki taas :))

Mun pitäs ny varaa sinne psykologille se aika että ois sit jotai pysyvämpää tukee ja kuuntelijaa ja auttajaa asioihin.

Ei kai täs ny muuta, menee aikas hyvin nytte :3

eteenpäin :)

Sunnuntai-iltana kirjoitin sitten äidilleni sen kirjeen. Ajattelin että suunnittelen sitä hieman koneella ja sitten teen jonkun väkerryksen paperille, jonka voin sitten antaa äidille. Suunnitelma vain venyi ja venyi, joten päätin kirjoittaa koko kirjeen koneella. Kirjeeseen tuli hieman yli 800 sanaa, ja olisin saanut enemmänkin kirjoitettua. Se oli loppujen lopuksi paljon helpompi kirjoittaa kuin esim. koulu aineet.

Lähetin kirjeen lopulta äitini sähköpostiin ja sanoin maanantaiaamuna äidille että kirje löytyy s-postista. Itsellänihän oli maanantaina vapaapäivä joten menin omaan huoneeseen tietokoneelle istumaan. Jonkin ajan kuluttua äiti tuli huoneeseeni ja sanoi että haluaisi keskustella vähän. Siinä menikin reilu puolituntia mutta saatiin asiat keskusteltua läpi.

Mietittiin myös että olisiko parempi jos asuisin omillaan ja tultiin siihen tulokseen että tod. näk. muutan ensi syksynä omaan kämppään (,koska on sen verran vähän aikaa kesään, jonka viettäisin luultavasti kotona).

Nyt pitää varata aika psykologille jonka kanssa voisin keskustella asioista aina tarvittaessa, ja vielä vähän jänskättävää torstain keskustelua sosiaalityöntekijöiden ja vanhempien kanssa. Isi ei kyllä välttämättä tule mukaan, mutta anyway.

EI VITTU VÄKISIN

Ajattelin jo keskiviikkona että asiat menee parempaan päin, kun äiti laittoi viestin jossa hän sanoiettei ole vihainen vaikken hänelle ollutkaan pystynyt puhumaan asiasta jaa pääasia oli että osasin hakea apua.

Eilen äiti sitten halusi vähän puhua kanssani, mutta jo siinä vaiheessa kun hän aloitti: "Miks sä et oo mulle puhunu mitää jos sulla menee huonosti?" Tyrmäsi ajatukset että äiti ymmärtäisi minua.

"Olin aika järkyttyny ku se sosiaalityöntekijä ja kerto et sä oot viillelly." Lauseen jälkeen ajattelin että äiti on oikeasti huolissaan, mutta kun repliikki jatkui: "Mihin sä oot viillelly ja minkä takia sun pitää sillä tavalla koittaa hakee huomioo?"

Lyhyen keskustelun jälkeen jossa olin aika vähäsanainen, vitutus prosentti oli kyllä kohonnut kohti pilviä melkoista vauhtia.

Perjantai - lauantai oli ihan kivaa, koulussa oltiin katsomassa wanhojen tansseja ja sen jälkeen jäin keskustaan kaverini kanssa. Illalla oltiin kavereiden kanssa yksissä bileissä (huom. päihteettömät...) ja sitten vähän ajelemassa ja yöksi kaverille. Oli tosi kivaa piitkästä aikaa ja melkein sai unohdettua kaikki paskasateet.

Nyt en tiedä mistä kirjoittaa äidille, koska en todellakaan halua puhua hänen kanssaan enkä kyllä haluaisi kirjoittaakkaan. En halua puhua vanhemmilleni asioistani.. Haluan apua jostain muualta. Mutta eihän sellainen Suomen natsivaltiossa ole mahdollista, koska alaikäinen -> vanhempien täytyy tietää asiasi...

Maanantaina olisi vapaa päivä, mutta taidan lähteä jonnekkin pois kotoa koska ei kiinnosta olla täällä (varsinkaan vain äidin ja kahden nuorimman veljen kanssa). 


Ann Heberleinin kirjan nimi kuvastaa hyvin tunteitani:

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää.   

Parempaan päin?

Eilen olin aivan paniikissa mitä tuleman pitää, kun sosiaalityöntekijä sanoi että vanhemmilleni täytyy kertoa ja sitten sovitaan aika jolloin menen vanhempieni kanssa sosiaalityöntekijöiden luokse keskustelemaan asioista. Sosiaalityöntekijä sanoi eilen iltapäivällä puhelun lopuksi että hän soittaa äidilleni tällä viikolla ja kertoo asioista. Lisäksi pitäisi varata sinne psykologille aika, mutta siihen en ole vielä kyennyt. En osaa luottaa siihen vaitiolovelvollisuuteen ja en halua miettiä sitä että taas uusi ihminen jolle täytyisi kertoa kaikki... :/

Olin aivan varma että äiti ei ilahtuisi kun kuulee asiat, ja että hän vain syyllistäisi minut, koska jätin lestaadiolais kuviot.

Äitini suhtautui asiaan hieman eritavalla kun olin ajatellut. (Hän on nuorimman sisarukseni kanssa sairaalassa ollut eilis illasta asti.) Äitini laittoi ensin vain viestin, että meille on varattu aika sosiaalitoimistoon (+päivä ja aika). Paniikissa siinä sitten mietin että mitähän kaikkea se sossutäti nyt on kertonut äidilleni. Parin tunnin kuluttua sain äidiltäni uuden (piiiitkän) viestin, jossa sanoi että kuuli että mulla on huolia ollu ja sano että on pahoillaan ku ei oo ite huomannu ja tajunnu antaa aikaansa. Sanoi että hyvä kun olen mennyt puhumaan asioista, eikä ole vihainen etten pystynytkään puhumaan hänelle. Äitini toivoo että voisimme keskustella kotona ennen sossujen tapaamista tai että kirjoittaisin kirjeen äidilleni. Kirje voisi olla helpompi, mutta mitä siihen sitten kirjoittaisin...

Mutta nyt helpottuneena kun ei tarvii enää jänskättää äitin reaktiota.

Sit pitäs viel kirjottaa se kirje.. koska en halua puhuakaan. 

"Kiitollinen, siunattu, onnellinen. 
Matkannu tänne ohi ongelmien."

Onnenkyyneleet putoaa.

(ainaski melkei)

Cheek - Kyyneleet (feat. Sami Saari)

Milloin voin olla onnellinen?

Ei vittu. Kuka on tehny Suomesta tällasen natsivaltion? Onks maailmassa enää mitää paikkaa mis saa olla rauhassa? KERTOKAA MULLE!!! haluun pois täältä paskasta. Sen takia että ahistaa ja oon viillelly, tulee lastensuojeluilmotus, eikä riitä että alan käymää psykologilla vaa porukoille täytyy kertoo "tärkeimmät asiat" eli käytännössä kaikki. Niille kerrotaan lähes kaikki mistä oon puhunu kriisikeskuksessa ja sossuille puhelimessa. Ja vaikka sanottiin että ei vanhemmille kerrota jos ei ole ihan pakko. "mutta kun Suomen laki velvoittaa meidät kertomaan vanhemmillesi..."

Voi helvetti. Eikö ois käyny et asiat sais jotenki "raiteille" ja sit vasta sekotetaa pakkaa?

Äiti syyllistää kummiski mut koska "kielsin uskoni" a.k.a lähdin pois lestadiolaisesta yhteisöstä, koska suurimmaksi osaksi tää paskasade on alkanu sen jälkeen.

Nii että oisko sitten hyvä olla. Mä kun luulin että kuukauden päästä 17.v täyttävän henkilön asioita voisi muutenkin käsitellä Suomessa kun että vanhemmille täytyy olla heti kertomassa kaikki... Turha toivo. Vittu ei kiinnosta enää mikää...

Millon saan sanoa: "olen tyytyväinen elämääni" tai "olen onnellinen" ?

taas hieman muistareista

Elikkäs kuten otsikossakin lukee, aion taas laittaa hieman päiväkirjamuistareista pätkää.

24.1.2014

ahdistaa… nuortenilta, kaikki niin tutut laulut joiden sanoilla oli vuosi sitten niin suuri merkitys. kaikki ajtukset joita on vaikea sanoiksi pukea… tuskaa ja tunnekuohuja. ahdistavaa ja pelottavaa. voiko jossain olla jumala joka auttaa ja parantaa?

Eli reilu kaksiviikkoa sitten tuo kirjoitettu ollessani nuortenillassa loppuhartsussa. Nyt perjantaina oli samat fiilikset pelkästään kun oli samassa tilassa samojen ihmisten kanssa. Nyt perjantaina menin tarkoituksella "myöhässä" että oppis oli jo loppunut ja lähdin ennen kun iltahartaus alkoi.

Olen taas miettiny vähän uskoani ja jumalasuhdetta, joka on aikalailla kadonnut. En usko enään luomiskertomukseen ja raamatun tarinoihin yms. Ehkä se vaihe lestaadiolaisuudesta irtautumisesta on menossa, etten enää kaipaa sellaista yhteisöllisyyttä kuten eron alkuvaiheilla. Hain ev.lut seurakunnasta ehkä hieman korvaavaa yhteisöllisyyttä mitä lestaadiolais piireissä oli.

Kaveriporukka on vaihtunut, toki osa on pysynyt samana. Myös opiskelupaikka on vaihtunut vuoden takaisesta ja paljon muuta tapahtunut elämässäni.

Ehkä otan hieman etäisyyttä vanhoihin kuvioihin ja yritän saada elämäni pysymään raiteilla. Siten en ahdistu lisää vanhoista asioista.

Sekavaa on

En ymmärrä itseäni tai siis ajatuksiani ja tunteitani, vaikka haluaisin. En tiedä miten oppisin ymmärtämään itseäni. Se ahdistaa. Nyt kun olen hakenut apua asioihini, ongelmaksi tulee se etten osaa selittää muille mitä ajattelen ja tunnen. Olisipa ajatusten lukemiseen keksitty jo jokin laite.

Toinen ongelma on se etten uskalla/ halua kertoa aikuisille totuutta joistain asioista, vaikka tiedän että se olisi tärkeää oikean avun saamiseksi.Se on vain vaikeaa. Jossain sisimmissäni haluan näyttää sossuillekinvain sen kiiltokuatytön jolla ei ole mitään hätää. Ja en pääse yli siitä millään.

Enkä uskalla sanoa esim. tupakoinnista ahdistuksen purkukeinona, koska en halua jäädä kiinni siitä porukoilleni. Enkä haluaisi sanoa sossuillekkaan siitä.

Haluan edelleen vain pysyä kiiltokuvaminäni takana piilossa.

Tässä yksi piirrustus jonka olen 3.3.2013 piirtänyt. Tuossa vielä linkki -> Anna Eriksson - Lintu

Tahdon uuden elämän
vihdoinkin sen käsitän
tahdon toisen maailman
lennän minne haluan
valot taipuu, alas vaipuu
kun lintu yöhön pakenee

Tuo on siis pari kuukautta sen jälkeen kun olin sanonut äidilleni etten halua enää olla lestadiolainen ja pää oli täynnä sekavia ajatuksia (kuten nytkin) ja musiikki oli kaikki kaikessa.

Tässä Tällainen hieman sekavahko postaus taas vaihteeksi, mutta ajatukseni on niin sekavia, etten tätäkään tämän selkeämmästi saa ilmaistua.